Kaikista omistamistani tavaroista kysyttiin alkuperää ja jos niihin liittyi minkäänlaisia muistoja, niiden kohtaloksi tuli hävitys. Lasten tuli itse repiä tai poistaa albumeistaan isänsä kuvat ja viedä ne roskikseen. Sain kuitenkin puhuttua, että laittaisimme ne kirjekuoreen ja veisimme ne lasten isälle. Kävelin lasten kanssa itkusilmässä tämän matkan, kun hän seurasi meitä autolla ja vahti, että näin todella tapahtui. Ex -miehen pihasta ajoi auto pois kun pääsimme sinne ja mies ystävä lähti sitä seuraamaan. Oli kuulemma pelästynyt , että joku on siepannut minut...
Häälahjaksi saamani Vernan lasit oli myös hävitettävä. Hän ei haluaisi, että muistelisin joka päivä ex-miestäni näistä juodessani. En halunnut hyviä käyttökelpoisia laseja roskiin heittää vaan ehdotin, että antaisin ne tyttärelleni. Tämä ei kuitenkaan ollut sallittua. Miehen lähtiessä tapaamaan tytärtään, pakkasin lasit ja vein ne taln nurkalle piiloon. Jossain vaiheessa mies sotti ja kysyi missä lasit olivat. Sanoin niiden olevan roskiksessa. Hän käski hakea lasit sieltä, koska halusi itse varmistua, että oikeasti päätyvät roskiin. Kinasimme tästäkin tuntikausia puhelimessa. Lopulta päädyin siihen, että vein kaksi lasia roskiin ja sotkin jätteitä niihin, otin valokuvat ja lähetin miehelle. "No, oliko se nyt niin vaikeeta, nyt sain todisteen, että niistä on päästy, kiitos Kristiina olet niin ihana, rakastan sinua."
Samoin kirjahylly jonka olin myös tyttärelleni luvannut, menisi myös roskiin. Ja jos yrittäisin vastustella, hän kantaisi sen itse ja "vahingossa" pudottaisi matkalla, niin että se menisi rikki. Tyttäteni oli kuulemma niin epäluotettava ja saisi itse pärjätä tässä elämässä, minun ei kuuluisi häntä yhtään auttaa. Sain kuitenkin miehen töissä ollessa luovutettua tämänkin hyllyn eteenpäin. Siitäkin sitten nousi riita ja minä olin maailman luokan pahin hminen, valehtelija ja muuta sellaista.
Jokaisesta sormissani olevista sormuksista hän jatkuvasti tivasi, mistä ne ovat peräisin. Hän pyysi ne monta kertaa käteensä tarkisti kaiverrukset ja uhkasi heittää viemäriin. itkua vääntäen pyysin niitä, takaisin, sillä osa niistä oli lahjoja äidiltäni ja ex-anopilta. Nämä anopin antamat sormukset muodostuivat hänelle pakkomielteeksi. Hän talutti minut romukullan lunastuspisteeseen ja vaati saada hinta-arviot 2 sormuksesta.
Niistä olisi saanut vaivaiset 29euroa, Sillä hetkellä mies päätti että summa on liian pieni, mutta kotiin päästyämme halusi uudestaan päästä niistä eroon, joten keksin, että voisimme ostaa sniistä saadulla rahalla varattomille jotain. (Sain loppujen lopuksi piilotettua nämä ja ovat yhä tallessa :) )
Autooni tuli muutamia vikoja ja hän päätti, että myisimme auton ja hän katsoisi tilalle uuden. Hän esitteli minulle autoja, mutta mikään auto ei sitten loppujenlopuksi kelvannutkaan hänelle. Kun olin ilman autoa, hänen oli helppo kontrolloida menemisiäni. Hänen mielestään en olisi saanut kävellä 2 kilometrin matkaa junalle, vaan se olisi kuljettava hänen kyydissään autolla. Hänhän välitti minusta niin paljon ettei antaisi anteeksi jos minulle kävisi jotain tällä kävelymatkalla..
Kaikki tämä kontrollointi alkoi pikkuhijaa.... jossain vaiheessa sitä tuntui, ettei enää uskalla tehdä mitään.... kaikki kuristi, rintaa ahdisti.... olo oli todella paha, mutta se mitä minulle oli syötetty, mitä minulle oli hoettu, pisti miettimään jäisinkö todella yksin jos nyt vain lähtisin..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti